minkan tarina

Kiinnostuin terveydestä ja hyvinvoinnista tosissani vasta pari vuotta sitten. Siihen asti olin elänyt tyypillistä nuoren ihmisen elämää: uskoin olevani kuolematon, ikuisesti vahingoittumaton, vaikka sekä keho että mieli olivat voineet huonosti jo pitkään.

Lapsena olin nirso ja inhosin vihanneksia. Olisin elänyt leivällä ja karkilla, niin kuin varmaan useimmat lapset... Kotona tyypillisiä kasviksia olivat kurkku ja tomaatti lautasen reunalla, porkkanat ja lantut lihakeitossa sekä säilykepunajuuret (joita kyllä rakastin!) suoraan tölkistä. En siis lapsena oppinut syömään kasviksia, mikä näkyikin ruokavaliossani pitkään. Hedelmiä ja marjoja onneksi söin ja kotipihan puskista oli kesäisin helppo poimia päivän C-vitamiinit.

Lapsena ja nuorena sairastelin usein, angiina oli vähintään kerran vuodessa ja vatsatauti kahdesti. Lisäksi jatkuvasti tuntui olevan päällä flunssa, yskä tai jotain muuta yleiskuntoa heikentävää. Kärsin atooppisesta ihosta ja ihottumasta, suupielet olivat rikki ja silmät kutisivat. Murrosiässä kuukautisten myötä alkoi loputon hiivatulehdusten kierre. Myöhemmällä iällä minulle puhkesi reuman tapainen reaktiivinen niveltulehdus (artriitti), joka aikaa myöten kroonistui. Hyvin nuoresta saakka olen kärsinyt myös vaihtelevan mittaisista masennusjaksoista. Kaikkia vaivojani on yritetty hoitaa lääkkeillä, mutta koskaan kukaan ei vihjaissutkaan että sillä, mitä syön, voisi olla jotain tekemistä oireideni kanssa. Tai sitten en vain uskonut.

Murrosiässä yritin hetken aikaa olla lakto-ovovegetaristi, koska kaveritkin olivat ja koska kasvissyönti sopi aatemaailmaani. Kotona ei tällaisia vouhotuksia tuettu eikä minulle laitettu kasvisruokia erikseen (tai edes opetettu niiden tekoa), joten muutaman kuukauden elin paistetuilla munilla ja herne-maissi-paprikalla, sitten luovutin. Muutamaa vuotta myöhemmin olin jonkin aikaa vegaani, koska liikuin porukoissa, joissa eläinten oikeudet olivat tärkeä aihe. Itsekin olin niistä kiinnostunut, mutta kuitenkaan sydän ei ollut täysillä mukana. Niinpä veganismista oli helppo luopua siinä vaiheessa kun kyllästyin valmistamaan niitä samoja ruokia jotka osasin ja joihin opiskelijana oli varaa (käytännössä hiilihydraatteja ja soijaa). Joitakin vuosia olin pescovegetaristi, sitten ryhdyin seurustelemaan lihansyöjän kanssa ja otin lihan takaisin ruokavaliooni itsekin.

Ensimmäisen kerran muokkasin ruokavaliotani terveydellisistä syistä, kun kaksikymppisenä voin jatkuvasti huonosti. Sairastin usein, vatsa oli sekaisin, olo oli tahmea, henki haisi ja tuntui että kaikki syömäni sai aikaan käymisreaktion vatsassa. Silloin puhuttiin hiivasyndroomasta, jonka minä monien muiden tapaan naistenlehtiä luettuani diagnosoin itselläni. Kävin monella lääkärillä, söin hiivanhäätökuureja ja yritin olla hiivadieetillä. Eihän siitä mitään tullut - luovuin kyllä oluesta (johon en olekaan sen jälkeen koskenut), leivästä ja sokerista, mutta koska en ymmärtänyt miten kokonaisvaltaisesta asiasta on kyse, en osannut korvata niitä hyvillä ruoka-aineilla vaan söin sokerin sijaan makeutusaineita, leivän tilalla riisikakkuja ja tuplasti enemmän perunaa. Oluen ja siiderin sijaan join teräviä ja vietin edelleen villiä kaksikymppisen elämää. Ei puhettakaan, että elimistö olisi päässyt rauhoittumaan.

Vuonna 2001 jouduin sairaalaan ärhäkän tulehduksen takia. Makasin neljä päivää antibioottitipassa ja sitten pääsin kotiin. Myöhemmin paksusuoli tähystettiin ja sieltä löytyi yksi divertikkelipussi, joka ilmeisesti oli aiheuttanut tulehduksen. Sain ohjeet elämäntapojen muutokseen - kuituja, nestettä, liikuntaa - mutta palasin vanhaan elämääni sen ihmeemmin asiaa miettimättä.

Vuonna 2002 sain lapsen. Sen seurauksena elämä rauhoittui niin paljon, että vuosien mittaan oireeni vähitellen helpottuivat, mutta eivät kuitenkaan poistuneet kokonaan. Opin tunnistamaan, mitkä ruoat aiheuttivat huonoa oloa ja mitä siedin paremmin. Opin myös laittamaan ruokaa. Aloin harrastaa liikuntaa ensimmäistä kertaa oikeasti motivoituneena - artriitti oli ärhäköitynyt raskauden aikana, eikä siihen oikein ollut muuta järkevää hoitoa kuin säännöllinen liikunta. Sekä keho että mieli virkistyivät huomattavasti, ja aktiivisen kuntosalikauteni aikana sain ensimmäisen tärkeän opetuksen hyvinvointiini liittyen: minä itse voin vaikuttaa siihen, miten voin. Se oli riemastuttava huomio.

Liikunnan kautta kiinnostuin myös syömisistäni uudella tavalla, mutta keskityin lähinnä laskeskelemaan proteiinimääriä. Olo oli kuitenkin parempi kuin aikoihin. Myöhemmin tuli jaksoja, jolloin en syystä tai toisesta päässyt liikkumaan säännöllisesti, mutta noiden aikojen hyvät kokemukset kannustivat aloittamaan uudelleen ja tulin kokeilleeksi monia uusia lajeja. Edelleen liikun kausittain, mutta aloittaminen on kerta kerralta helpompaa.

Muutama vuosi meni niin, etten juurikaan joutunut pohtimaan terveyttäni. Ruokavalioni oli melko tavanomainen, liikuin sen verran että olo tuntui suunnilleen hyvältä. Vaikka edelleen kärsin masennuskausista, nivelvaivoista, iho-oireista ja hiivatulehduksista, ajattelin että niiden kanssa pitää vain oppia elämään. Pärjäsin.

Kaksi vuotta sitten googlailin vinkkejä unettomuuden hoitoon. Olen aina ollut huono nukahtaja, ihan lapsesta asti. Pariin otteeseen olen saanut reseptin nukahtamislääkkeisiin, mutta en koskaan oppinut pitämään niistä. Ne aiheuttivat hallusinaatioita ja tokkuraa eivätkä lopulta edes toimineet. Joltain nettipalstalta löysin keskustelua melatoniinista ja päätin kokeilla sitä. Palstoilla suositeltiin iHerbiä, joten tilasin melatoniinit sieltä. Ajauduin sitten jotenkin lueskelemaan keskusteluja vitamiineista (ja tilasin saman tien vähän vahvempaa D-vitamiinia), superfoodeista, luomusta ja raakaravinnosta ja tajusin, että meneillään on jotain todella suurta. 10 vuotta sitten ketään ei kiinnostanut ruoan terveellisyys, ja vehnänorasmehuja naukkaileville hipeille lähinnä naureskeltiin. Nyt asenneilmapiiri oli aivan toinen: terveydestä ja hyvästä olosta puhuvat tyypit olivat dynaamisia, luovia ja energisiä ihmisiä joilla oli innostava ote. Tapasin myös pitkästä aikaa muutamia vanhoja ystäviä, jotka olivat panneet merkille saman suuntauksen ja tekivät samanlaisia muutoksia omassa elämässään. Heidän kanssaan kävin antoisia keskusteluja aiheesta.

Luin paljon mielenkiintoisia artikkeleita ja otin ruokavaliooni muutamia superfoodeja, mm. macan. Olimme mieheni kanssa toivoneet lasta jo melkein vuoden, lapsettomuushoidoistakin oli jo puhuttu, mutta ensin halusin kokeilla saisiko hedelmällisyyttä korjattua luonnollisemmilla keinoilla. Aloin käydä vyöhyketerapiassa. Perheen ruokalistaan ilmestyi kasvisruokapäivä ensin kerran viikossa, sitten joka toinen päivä. Aamuni aloitin vihersmoothieilla ja tein myös ensimmäiset raakasuklaakokeiluni. Sattumaa tai ei, mutta pian ruokavalion tarkistamisen ja D-vitamiinilisän ja supereiden käyttöönoton jälkeen olinkin raskaana.

Raskaus heitti hyvin alkaneen prosessin täysin jäihin. Olin niin huonovointinen, etten moneen kuukauteen saanut alas muuta kuin hiilareita, lihaa ja sokeria. Kasvisruoka ällötti, viherpirtelöitä ei voinut ajatellakaan. Söin suklaata, keksejä, perunoita, lihaa. Vatsa meni täysin jumiin. Keskiraskaudessa jouduin syömään myös melko tujun antibioottikuurin. Lisäksi mieliala viisti pohjaa, oli tapahtunut paljon ikäviä asioita jotka olivat saaneet mielen matalaksi. Selkäkipujen, väsymyksen ja löystyneiden nivelsiteiden vuoksi en pystynyt harrastamaan liikuntaakaan. Olo oli karmea ja kymmenen vuoden takaiset oireet palasivat vaivaamaan: tahmea olo, haiseva hengitys, hiivatulehdukset, jatkuva väsymys ja koko ajan huonosti toimiva vatsa.

Synnytyksen jälkeisinä kuukausina mitään ylimääräistä ei jaksanut edes ajatella. Elin suklaalla ja muilla herkuilla, jostain oli saatava energiaa imetystä varten. Vauvallakin oli vatsaoireita ja yöt olivat huonoja pitkään. Lopulta vauva oli kyllin iso unikoulua varten ja yömme paranivat nopeasti. Ja silloin käynnistyi oma prosessini uudelleen. Mietin pitkään, miten alkaisin motivoida ja ruokkia sitä, ja mielessä kävi blogin aloittaminen. Sattumalta (tai ei!) vauvaporukoissa tapaamani Sakura oli saapunut omia teitään samaan risteykseen ja kertoili ajatuksistaan ja aikeistaan alkaa kirjoittaa tällaista blogia. Ehdotin hänelle, että kirjoittaisimme yhdessä ja hän suostui oitis. Ja tässä sitä ollaan!

Mitä tavoittelen?

Haluan olla terve. Haluan voida paremmin ja jaksaa. Haluan tuntea eläväni, nauttia jokaisesta päivästä ja olla oikeasti läsnä sen sijaan, että haikailisin johonkin, mitä ei ole enää tai vielä. Haluan olla notkea, voimakas ja ketterä vielä neljänkymmenen vuodenkin päästä. Haluan levittää hyvää, ruokkia sitä itsessäni ja muissa. Haluan löytää paikkani, tarkoitukseni ja flow'ni. Ja mikä tärkeintä, haluan käyttää tämän hetken näiden asioiden saavuttamiseksi. Ymmärrän, ettei ole huomista, sitkua tai joskusta. On vain nyt.

En tarkoita, että haluan muuttaa koko elämäni kerralla. Se ei onnistu, kokemuksesta tiedän. Mutta joka hetki voin tehdä jotain paremmin kuin ennen: valita luomuhunajan sokerin sijasta, syödä leffakarkeista vain puolet, hymyillä iloisesti sen sijaan että tuijottaisin epäluuloisesti, ihan oikeasti kokeilla sitä jotain kiinnostavaa juttua enkä vain haaveilla siitä. Tai taantua sohvalle sipsipussi sylissä, jos se tuntuu oikeammalta. Muutosta ei kannata kiirehtiä eikä tehdä mitään sellaista, mikä sotii omia tuntemuksia vastaan. On opittava kärsivällisyyttä ja lempeyttä itseään kohtaan ja iloittava saavutuksista, pienistäkin.

Tämä matka on jännittävä, kukaan ei tiedä mitä tulee tapahtumaan. Minusta tuntuu siltä kuin olisin astumassa seikkailukertomukseen. Edessä on mahdollisuuksien meri.